PetraBettina

Olen  käyttänyt elämässäni hirveästi energiaa siihen, että olen toivonut olevani toisenlainen. Olen halunnut olla sosiaalisempi, avoimempi, puheliaampi. Olen toivonut, että elämä olisi minulle helpompaa. Olen pohtinut mikä minussa on vikana. Miksi en saa välillä suutani auki? Miksi pienet asiat ovat minulle suuria? Miksi aikuinen ihminen jännittää niin paljon? Jossain vaiheessa törmäsin artikkeliin introverteista ja tajusin, että artikkelin introvertti olen minä. Se oli suunnaton helpotus. Minussa ei ole mitään vikaa ja meitä on muitakin. Se miksi koen elämässäni niin paljon haastavia asioita, johtuu siitä, että elän ekstroverttien maailmassa. Mutta se, että elää ekstroverttien maailmassa ei tarkoita, että itseään pitäisi yrittää muuttaa ekstrovertiksi (se ei onnistu, olen koko ikäni yrittänyt). Seuraava teksti on introvertit.net-sivustolta. Sen lisäksi, että ekstrovertit ovat enemmistönä maailmassa, on heille ulkoinen maailma tärkeämpi kuin introverteille. Siksi ekstrovertit

Eräänä iltana nukkumaan mennessä päässäni pyöri ajatus, joka sanoi, että "Olen niin väsynyt. Niin väsynyt." Yritin sulkea silmät oikein tiukasti, jotta uni tulisi mahdollisimman pian, jotta saisin sitä unta mahdollisimman paljon enkä olisi enää niin väsynyt. Samalla yritin työntää jonnekin ajatukset siitä, etten ollut jaksanut hoitaa aamun asioita valmiiksi, joten aamu tulisi olemaan yhtä kaaosta kaikkien etsiessä kilpaa jotakin päälle laitettavaa. Uni tuli ja uni meni. Kuopus heräsi yöllä itkemään ja annoin hänen etsiä maitobaarin, koska niin sain itse jatkaa unia. Hetken kuluttua huomasin, että tyypin vaippa oli falskannut ja nousin hakemaan uutta vaippaa ja yökkäriä. Rukoilin, että hän jatkaisi unta mahdollisimman pian eikä suuttuisi toimeenpiteestä. Isosiskonsa kaipasi kainaloa ja kaivautui kiinni antaen muutaman ihanan silityksen äidille. Yritin jotenkin ahtautua heidän väliinsä ja olla mahdollisimman lähellä kumpaakin, jotta heidän unensa jatkuisivat hyvin. Aamulla her

Hei kaikki! Mitä teille kuuluu? Tänne kuuluu kiireistä, kiireistä ja kiireistä. Luulin, että ruuhkavuodet ovat silloin, kun lapset ovat hieman isompia ja harrastavat kovasti ja joka paikkaan pitäisi ehtiä, mutta ei, kyllä ne ovat jo alkaneet. Lapset aloittivat päiväkodin elokuussa ja siitä alkoikin tämä hullunmyllyarki, jossa kaikki on kovasti heikun keikun ja ainakin vinksin vonksin. Teen itse tällä hetkellä kokopäiväisesti tutkimustyötä, jonka lisäksi pidän vastaanottoa 1-2 arki-iltana ja toisinaan lauantaisin ja lisäksi ohjaan BodyAttackia kerran viikossa. Fitnessvalmennus on siis hieman jäänyt vähemmälle, kun vuorokauden tunnit eivät meinaa riittää edes perusarkiasioihin. Lapset ovat päiväkodin jäljiltä iltaisin aivan poikki ja kiukuttelevat puolet ajasta. Silti iltaisin ei välttämättä tule uni, jos päiväkodissa on nukuttu päiväunet. Niinpä illat kuluvat siihen, että ensin yrität hetken leikkiä kiukkuisen lapsen kanssa ja sitten yrität saada sitä kiukkuista lasta nukkumaan.

Mitä haluaisin vielä kertoa teille elämästäni ja ajatuksistani? Rakastan olla äiti . Esikoiseni on suurin rakkaustarinani. Hän tutustutti minut aivan ihmeelliseen, uudenlaiseen rakkauteen, josta en tiennyt mitään. Olen äärimmäisen kiitollinen lapsistani. Tiedän, etteivät lapset ole itsestäänselvyys, joten yritän muistaa kiittää heistä joka päivä. Heistä on tullut elämäni ykkösasia ja aion aina ajatella heitä ennen itseäni. Luottakaa äidit itseenne . Teidän ei tarvitse toimia kuten ystävänne tai mammapalstojen äidit toimivat, te voitte toimia kuten itse parhaaksi näette. Äidinvaisto on ihan todellinen juttu ja sillä pääsee aika pitkälle. Itse olen päättänyt, että imetän lapsiani juuri niin pitkään kuin se minulle ja lapselle hyvältä tuntuu, nukumme perhepedissä juuri niin kauan kun se on meille helpoin ja paras ratkaisu, hoidan lapsia kotona juuri niin pitkään kuin haluan ja karsin omista menoistani juuri niin pitkään kun koen lapsen sitä tarvitsevan. Sanokoot muut ihan m

Istun sohvalla vauva sylissä. Vauva nukkuu. Vauvan nimi on Joona. Joonan isosisko nukkuu isänsä kanssa makuuhuoneessa. Surffailen kännykällä samalla kun vauva nukkuu. Ehdin selaamaan kaikki somekanavani moneen kertaan vauvan unien aikana. Mietin, että pitäisi tehdä jotain järkevää.  Pitäisikö laittaa vauva kantoliinassa nukkumaan ja tehdä kotitöitä samalla, kun hän nukkuu? Voisinpa laskea hänet jonnekin, mutta hän aina havahtuu, jos joutuu sylistä pois. Miten en ole taas tänäänkään saanut mitään aikaiseksi? Tinkan ollessa vauva, istuin pitkiä aikoja sohvalla vain, jotta hän saisi nukkua sylissäni. Nyt yhtäkkiä koen huonoa omatuntoa istumisesta, vaikka käsittääkseni vauvan hoitaminen on tällä hetkellä pääasiallinen työni. Eikö olekin ihan tärkeää, että vauva saa halutessaan nukkua sylissä? Vanhemman lämmössä ja turvassa. Näin olen itse aina ajatellut, mutta jostain syystä nyt soimaan itseäni olemisesta. En ole sellainen äiti, joka ottaisi paineita vaikkapa kodin siisteydestä

  Synnytyksen jälkeen äidit elävät hormonihuuruista aikaa. Mielialat saattavat vaihdella ja itku on herkässä. Toiset kokevat voimakasta baby bluesia heti synnytyksen jälkeen. Itse voin tällä kertaa synnytyksen jälkeen tosi hyvin, mutta sittemmin mieliala on alkanut heitellä. Tinkan kanssa olin yltiöonnellinen, mutta nyt sitä välillä tuntee selittämätöntä alakuloa ja maailmantuskaa, vaikka jo useammastakin suusta olen kuullut näyttäväni kovin freesiltä näin juuri synnyttäneeksi (tiedä sitten miltä juuri synnyttäneen kuuluisi näyttää..?). Mielessä pyörii kuitenkin vähän niitä sun näitä negatiivisia ajatuksia. Rutiini. Vauvaan rakastuu kyllä samalla tavalla kuin esikoiseenkin, mutta tavallaan se suurin hohto vauvan hoitamisesta on poissa. Silloin kun tätä kaikkea teki ensimmäistä kertaa, se oli niin valtavan hienoa. Vaipan vaihtaminen oli ihanaa, minähän osaan tämän homman! Nyt kakkavaippa on vain kakkavaippa. Vauvan hoitamisessa on tietynlaista rutiinia, mikä totta kai on myös